Miksi valtion kassan koko vaihtelee?

Valtio käyttää kassaa tulojen ja menojen eriaikaisuuden tasaamiseen. Valtiolle kertyy tuloja veroista, osinkotuloista ja voiton tuloutuksista. Menoja ovat muun muassa tilitykset veronsaajille, valtion avut, kuntien valtionosuudet ja velan erääntymiset. Viimeksi mainitut ovat suurimmat yksittäiset menoerät. Vuoden 2016 bruttomääräinen varainhankinta on toisen lisätalousarvion mukaan 20,2 miljardia euroa, josta 14,5 miljardia on erääntyvän velan uudelleenrahoittamista ja 5,7 miljardia on uutta lisävelkaa.

Velan erääntymiset voivat olla euromääräisesti suuruudeltaan merkittäviä, esimerkiksi keväällä 2016 erääntynyt valtion viitelaina oli kooltaan 6,5 miljardia euroa. Valtio hakee parasta mahdollista ajankohtaa uusille velkaemissioille eli lainojen liikkeeseenlaskuille, kuitenkin siten, että uudesta lainasta saatavien eurojen on tultava riittävän ajoissa kassaan, jotta erääntyvä laina voidaan maksaa. Kassanhallinnan kannalta merkityksellistä on myös se, että kuukausittain suurin osa verotuloista maksetaan valtiolle yhtenä päivänä.

Menojen ja tulojen eriaikaisuudesta johtuen valtion kassaan kertyy ylimääräistä likviditeettiä, joka sijoitetaan vakuutta vastaan pääosin rahamarkkinoille. Kassavarojen kokoa pohdittaessa otetaan huomioon kassaennustejärjestelmän tuottama tieto tulevien päivien likviditeettitilanteesta ja varojen sijoittamisesta aiheutuva tuotto tai kustannus. Nykyisessä negatiivisen koron ympäristössä valtio maksaa korkoa sijoittaessaan kassavaroja vähäriskisiin kohteisiin. Tästä johtuen pienempi kassa aiheuttaa vähemmän kuluja. Toisaalta valtio saa myös negatiivisella korolla velkaa markkinoilta ja tällä hetkellä lyhyt varainhankinta on kustannustehokasta, kun otetaan huomioon sijoittamisesta aiheutuva meno.

Nykyisessä korkoympäristössä saatetaan pohtia, miksi valtio sijoittaa rahat markkinoille negatiivisella korolla. Miksi rahoja ei sen sijaan laiteta pankkiholviin, jolloin sijoittamisesta aiheutuvaa kustannusta ei ole? Valtiolla ei ole erillistä osaa kassasta, jonka voisi laittaa holviin, vaan kassavarat ovat ajoittain täysin käytössä. Kaikkiin suurempiin maksuihin valtio käyttää sähköistä rahaa, jolloin käteisen rahan vaihtaminen tilirahaksi aiheuttaisi suuria käytännön ongelmia.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan vuonna 2011 tekemän tulkinnan mukaan valtio voi kassatilanteen salliessa jättää osan budjetin alijäämästä kattamatta. Viime vuosina tätä mahdollisuutta onkin aktiivisesti käytetty ja tämän vuoksi lopullinen vuotuinen lainanotto saattaa poiketa alaspäin useilla miljardeilla valtion talousarvion luvusta. Alla olevasta kuvasta on nähtävissä trendi kassavarojen pienenemisestä vuoden 2011 jälkeen. Lisäksi siitä ilmenee kassavarojen suuri vaihtelu kalenterivuoden aikana, joka suurelta osin liittyy velanottoon ja lainojen erääntymisiin.

Likvidikassa

Keskitetty valuuttakassanhallinta on tehokkaampaa

Keskitetty valtion konsernitason kassanhallinta on avain hyvään valtion maksuvalmiuden ylläpitämiseen ja tehokkaaseen kassavarojen sijoittamiseen. Hyvin suuri osa Suomen budjettivaltion menoista on luonnollisesti euromääräisiä, mutta on myös yksiköitä, joiden perustoiminnalle on ominaista, että maksuja suoritetaan valuuttamääräisinä.

Tästä syystä vuonna 2014 Valtiokonttori aloitti keskitetyn valuuttakassanhallinnan pilottiprojektin. Sen tarkoituksena oli siirtää valuuttamääräisiä kassaeriä maksettavaksi Valtiokonttorin omistamilta valuuttatileiltä, jolloin maksueräkohtaisista pienten summien kurssauksista voitiin luopua ja kirjanpitoa osaltaan yksinkertaistaa – toisin sanottuna prosessia voitiin muuttaa tehokkaammaksi. Tässä ensimmäisessä vaiheessa keskitettyyn valuuttakassanhallintaan siirtyi kaksi virastoa.

Pilottiprojekti muuntui onnistuneiden käyttöönottojen jälkeen vuonna 2015 varsinaiseksi valuuttaprojektiksi, joka on käynnissä edelleen. Vuoden 2015 aikana keskitettyyn järjestelyyn siirtyi yksi yksikkö lisää. Vuoden 2016 aikana keskitetty valuuttakassanhallinta on tarkoitus laajentaa vielä noin viiteen valtion virastoon tai laitokseen. Tällä hetkellä valuuttatilejä on yhdeksän kappaletta, joten eksoottisemmat valuutat jäävät ainakin vielä tässä vaiheessa projektin ulkopuolelle. Vuonna 2015 valuuttavirtojen kokonaismäärä oli eurovasta-arvoltaan noin 90 miljoonaa euroa.

Keskittämisen hyödyt

Keskitetystä valuutanhallinnasta on monia hyötyjä. Eri yksiköillä voi olla samassa valuutassa tuloja ja menoja, jotka voidaan keskitetyssä prosessissa netottaa. Tämä vähentää valuutanvaihtotarvetta ja siihen liittyviä kustannuksia. Lisäksi Valtiokonttorilla on yksittäistä virastoa paremmat resurssit valuuttakauppojen tekoon suoraan tukkumarkkinoilla mahdollisimman pienellä kurssimarginaalilla, ilman välikäsiä.

Kuten eurokassan puolellakin, myös valuutoissa on keskitetysti mahdollista muodostaa kuva valtion kokonaisvaluutta-asemasta. Kokonaiskuvan hahmottamisessa auttaa myös käytössä oleva kassaennustejärjestelmä. Olemme voineet hyödyntää eurokassanhallinnassa käytössä olevaa Rahakas-ennustejärjestelmää myös valuuttapuolella. Virastojen näkökulmasta suuri parannus on ollut kirjanpidon ja tilinpäätöskäytäntöjen yksinkertaistuminen valuuttakurssien osalta.

Keskittämisen haasteet

Valuuttakassanhallinnan haasteet liittyvät niin ikään ennusteisiin. Kuten kaikessa kassanhallinnassa, kassaennusteiden luotettavuus on ratkaisevaa optimaalisen maksuvalmiuden ylläpitämisen kannalta. Valuutanhallinnan erityispiirre on valuuttakurssiriski, jota syntyy, jos tulevaisuuden tiedettyjä kassavirtoja ei suojata. Jos ennusteet ovat syystä tai toisesta epävarmoja, monimutkaistuu kuvio entisestään. Yrityspuolella valuuttakassavirtoja voidaan suojata eri suojausasteilla kassavirtojen varmuudesta riippuen – riippuu tapauksesta, kannattaako esimerkiksi jo tarjouskirjan perusteella ryhtyä suojaustoimenpiteisiin. Virastojen valuuttavirtojen tapauksessa kyse on suurelta osin menoeristä, ja niissä epävarmuus liittyy useimmiten maksupäivään.